lauantai 2. helmikuuta 2008

Nyt se on pakko tehdä.

Yksi ikävystyttävä viittaus menneen päivän uutisiin, me kaikki tiedämme tapauksen, Jokelassa yksi sekopää tappaa kahdeksan ihmistä, ja media innostuu.

Nythän-me-olemme-kaikki-paniikissa-journalismi valtaa kaikki mediat, Seura ja Suomen Kuvalehti julkaisevat saman kansikuvan jossa on kolme luodinreikää lasissa. Ainoa ero on, että toinen kuvista on negatiivi.

Älykkäät ihmiset perustivat “in-memorium”-ryhmiä facebookiin. Yhä edelleen huudestaan esiin “painavia kansakuntaa yhdistäviä puheenvuoroja” (Poliittinen kommentaattori Antti Kokkonen, HS 15.12.07) mikä on ironinen käsite sinänsä: kuinka ne jotka vaativat “kansakuntaa” yhdistettäväksi, ovat samoja, jotka haluavat määritellä tämän yhtenäisyyden ehdot?

Olennaista on, että tämä surun hehkuttaminen myy, vaikkapa siksi, että se antaa ihmisille falskin mahdollisuuden ulkoistaa tunteitaan, kyse on todellisesta, mutta yksittäisestä tapauksesta. Ainoa systeemianalyysiin pyrkivä kysymys yleisessä keskustelussa oli, kuinka tämä häiriintynyt tapaus saattoi saada aseen käsiinsä niin helposti? Tähän ei pyritty vastaamaan, ei kysymään kysymyksiä vaikkapa metsästyksen tarpeellisuudesta. Eikö se ole vain tapa
kouluttaa tunteettomaan päätöksentekoon?

Mutta ei. Suru haluttiin ilmaista “kansallisena” ja väittää, että se “koskee meitä kaikkia”. Ei, en ollut shokissa luettani tästä, en edes kovin surullinen. Minua ärsytti asian jatkuva riepottaminen. Minun on kuitenkin itsenäkin pakko viitata asiaan, koska se kertoo paljon mediasta. Toden totta, pelkoa pyritään luomaan, ensinnäkin, koska journalistien integriteetti ei tässä asetu riepottamisen yläpuolelle.

Turvallisuuden puuttuminen saa ihmiset tunnetusti haluamaan lisää kontrollia. Naomi Klein on kirjoittanut hiljattain puheenvuoron shokkien käytöstä. En ole ehtinyt lukea tätä kirjaa, mutta jo sen erittelyvideo on mielenkiintoinen:



Olennainen kysymys on, miksi laajemmassa mittakaavassa vähäpätöinen tapaus saa niin paljon näkyvyyttä, samalla, kun toiminta, joka on paljon suuremmassa mittakaavassa, saa vastaansa lähinnä hännystelyä. Se sisältää myöskin saman filosofian, sillä erotuksella, että todellisen vallan takana on taloudellinen rationaalisuus.

Kun tarkastelemme Jokelan tappajan motiiveja, huomaamme, ettei niissä ole paljoa uutta. Alfred Hitchcockin elokuva Köysi, tai venäläisen kirjallisuuden klassikko Rikos ja Rangaistus ja sen päähenkilö Raskolnikov, jotka tekevät murhan, ja perustekevat sitä nietzscheläisellä nihilismillä, ja yli-ihmisajatuksella, toisaalta sosiaalidarvinistisella ajattelulla, jossa vahvat yksilöt
selviävät ja heikot kuolevat, Jokelan sekopääkin totesi halunneensa auttaa “luonnonvalintaa”. Näissä tarinoissa esiintyvät hahmot toki häviävät, samalla tuoden esiin sen, että he ovat vain amatöörimäisiä surkimuksia, mutta sellaisia, jotka heijastelevat niiden todellista logiikkaa, jotka ovat verrattomasti heidän yläpuolellaan.

Kuten oheinen dokumentti osoittaa, näin toimii esimerkiksi suomen valtio, ja erityisesti Euroopan suuret maat.

Suomen puolustusministeri Jyri Häkämies:

Minä ainakin kieltäydyn jatkamasta jotain mystistä Yhdysvallat-allergiaa tai sellaista politiikkaa, jossa puolustusmäärärahoja nirhataan niin kuin edellisen hallituksen aikana. (Häkämies SK 29/2007)

Jokainen voi verrata mielessään tätä “mystistä Yhdysvallat allergiaa” sekä kuvia Abu-Graibista, niin tietää, mistä puhun.

Samainen Häkämies, kun Afganistanin Hamid Karzai kysyi, voisiko Suomi lahjoittaa 100 000 rynnäkkökivääriä, halusi selvittää asiaa. Aseita ei luovutettu, mutta ei selvästikään hänen tahdostaan. Kaikki tarpeellinen tästä on sanottu Le Monde Diplomatique IV:n esipuheessa.

Edelleen, törkeästi lainaan edellämainittua lähdettä:

Koska tuottavuuden lisäämiseksi aseiden osia valmistetaan monissa eri paikoissa, eräät eurooppalaiset yritykset – kuten EADS – toimittavat osia ja teknologiaa uuden kiinalaisen taisteluhelikopterin Z-10:n kehittämiseen Kiinan asevientipolitiikasta välittämättä. Kiinahan on jo toimittanut sotakalustoa Sudanille.


Huomatkaamme, että Sudanin Darfurissa on meneillään masiivinen tuhokampanja, josta voimme lukea monesta lähteestä.

Lähes samanaikaisesti Ranska kuitenkin teki huomattavia asekauppoja Libyan kanssa. Libya ostaa 168 miljoonalla eurolla Milan-panssarintorjuntaohjuksia MBDA-yhtiöltä ja 128 miljoonalla eurolla Tetra-radiojärjestelmiä EADS-yhtiöltä. ”Mitä pahaa olen muka tehnyt?” puolustautui Ranskan presidentti Nicolas Sarcozy.
”Löytänyt markkinoita? Hankkinut töitä ranskalaisille yrityksille?”

Maurice Lemoine (Le Monde Diplomatique 24.10.2007)

Katsotaan seuraavaa kohtaa raportistamme tarkemmin:

Patrian omistama Nammo omistaa Talley Defense Systemsin, joka puolestaan toimittaa USA:n armeijalle M72 LAW-kertasinkoja. USA:n armeija käyttää tätä panssarintorjunta-asetta kaikilla taistelualueillaan.

Ei tarvitse tietää mitään asetekniikasta todetakseen että mosquito on keveämpi ase kuin (taisteluhelikopteri) Z-10, tai (kertasinko) M72 LAW. Sen voi melkein jo päätellä nimestä. Ja siitä, että mosquito on käsiase.

Lehdet haluavat korostaa kahdeksan ihmisen murhaa, kun ne voisivat keskittyä vaikkapa kurdien tilanteeseen Turkissa. Ongelma vain on siinä, että Turkki on Naton jäsen ja suorittaa vainojaan Naton kalustolla. Nämä samaiset lehdet puolestaan haluavat Suomen Naton jäseneksi patologisella innolla.

Lehdet haluavat korostaa kansallista yhtenäisyyttää, kun olisi mielekkäämpää todeta valtiokoneiston toimivan tavalla, joka osoittaa, ettei sillä ole mitään laillisuuden tai moraalin käsitystä, vaan ainoastaan vallalla on merkitystä, sen raporttimme osoittaa liiankin selvästi. Samalla vaikkapa Lehtomäen into auttaa Patriaa vienninedistämisessä, tai Häkämiehen lausunnot maailmanpolitiikasta, osoittavat että heille ei ole muuta kuin vahvimman selviytyminen ja maailma, jossa “ihmisyys on yliarvostettua”.

Eikä tässä toimita vain suurvaltojen - joiden suhteen argumentit erityisesti pätevät – paineessa, vaan mennään pidemmälle. Pidemmälle kuin esimerkiksi edellinen hallitus, jonka suhteellinen humaanius sai aikaan epäilyjä “transatlanttisten suhteiden” osalta. Tämä tarkoitti myyntisopimuksia. Mikä siis on kahdeksan ihmisen hinta, näille samoille lehdille ja niiden kommentaattoreille? Miksi niiden toimittajat eivät vaadi enempää, että pääsisivät vaikuttamaan maailmaan?

Voiko minun näkemystäni sitten pitää nihilistisenä, tai tunteettomana? Jos kerran nämä ihmiset ovat kuitenkin esillä, miksi se ei heräta minussa tunteita? Kuinka voin elää sen kanssa, jos katson maailman olevan sellainen kuin kirjoitan? Helposti. Kahdeksan yksittäistä ihmistä (joita en tunne) ovat melko vähäinen asia, kun niitä verrataan niihin miljooniin, miljardeihin, jotka kärsivät maailmanjärjestyksen kanssa, puhumattakaan siitä, kun otetaan huomioon muut lajit. Kuitenkin voimme elää, kokea iloa ja olla olemassa. Miksi?

Koska, vaikka sodasta hyötyjiä olemme me kaikki, vaikkapa vain omistaessamme tuotteita jotka pitävät sisällään virtapiirejä, niin mahdollisuutemme vaikuttaa näihin rakenteisiin on rajallinen. Ja tavallaan on totta, että “jos kaikki ovat syyllisiä kaikkeen niin kukaan ei ole syyllinen mihinkään”. Ei juuri ole syytä pelkoon, vaikkapa Helsinki on loppujen lopuksi hyvinkin turvallinen paikka elää. Tavat joilla maailma on miellyttävä ja kaunis, eivät muodosta uutisia.

Toki maailmassa on paljon pahaa. Silti me kaikki olemme syntyneet maailmaan, ja meillä on oikeus elää, olla toistemme lähellä, ja olla onnellisia. Lisäksi auttaa, kun tietää, että samat ihmiset, jotka vaativat meiltä “työtä ja tehokkuutta” ovat vastuussa niistäkin institutionaalisista valheista, joita on edellä kuvattu. Meidän on toki oltava idealisteja. Kuitenkaan, tätä idealismia ei tule suunnata valtaan, vaan juuri ja nimenomaan päin vastoin.

Eikä pidä olla mustavalkoinen: vaikka esimerkiksi lehdistön rajoitteet ovat ilmeiset, on silti toimittajia, jotka voivat tehdä oikeaakin toimitustyötä.


Artikkelin kirjoittanut Heikki Sovijärvi